t-i-m-o kirjoitti:Ajankäyttöön, joka on normi työssäkäyvälle mahdottomuuden rajoilla. Kannattaa muistaa, että tässäkin ketjussa PeS:n esittelemät mallit ovat täyspäiväisen ammattilaisen aikaansaannoksia. Monien tuntemalla Löylymäki-radalla suurin osa rakennuksista ja junista, eli työläimmistä rakennuskohteista, oli eläkeläisen kädenjälkeä. Toki aika on mahdollista korvata rahalla.
Olet oikeassa — ajan puute on suurin rajoittava tekijä. Kuvissa näkyvistä malleista liikkuva kalusto on kuitenkin rakennettu kokonaan harrastuspohjalta, eli vielä silloin ei kukaan ollut täyspäiväinen ammattilainen. Itse asiassa rakensin kuvissa näkyvät vaunut juuri Löylymäkeä varten. Kuvien suurin esimerkkiarvo on kuitenkin se, että mistä tahansa aiheesta — saksalaisesta tai suomalaisesta — voi tehdä tarkasti detaljoidun, jos on halua.
Kun rakennetaan suomalaista kalustoa, niin on aina varauduttava kohtuulliseen suuren työmäärään — olipa sitten kyseessä detaljoitu malli tai vähemmän detaljoitu malli. Suurta työmäärää voidaan kuitenkin kompensoida moderneilla valmistusmenetelmillä. Moni englantilainen sanoo, että enää ei kannata nysvätä juuri mitään puhtaalta pöydältä, koska rakennussarjoja ja erilaisia irto-osia on niin paljon saatavilla. Englantilaisessa kirjallisuudessa on usein esitetty arvio, että höyryveturin rakennussarjan osat vastaavat noin 80 prosenttia siitä työmäärästä, mikä olisi käytettävä jos malli tehtäisiin kokonaan puhtaalta pöydältä. En osaa ottaa kantaa prosenttiluvun oikeellisuuteen, mutta joka tapauksessa suurin osa työstä on tehty, jos on mahdollisuus hankkia rakennussarja (tietenkin sillä edellytyksellä, että rakentaminen ylipäätään kiinnostaa).
Tässäkin mielessä ajat ovat muuttuneet paljon siitä, kun Löylymäki rakennettiin. Em. kuvissa näkyvät vaunut ovat todennäköisesti ensimmäiset suomalaiset mallit, joissa suurin osa mallien osista valmistettiin syövyttämällä. Rakensin kohtuullisen lyhyessä ajassa 24 kpl avosiltaista vaunua Löylymäkeä varten (työn ohessa, omakotitalon remontin ohessa ja neljää mukulaa paimentaessa). Eikä kyseessä ollut edes rakennussarja, vaan pikemminkin aihio. Löylymäen talot sen sijaan rakennettiin lähes kokonaan nysväämällä, eli aikaa niiden rakentamisessa on palanut melkoisesti. Ajankäyttö vähintäänkin puoliintuu, kun hankalampia osia valmistetaan syövyttämällä tai valuina tai vaikka 3D-tulosteina. Nykyisin tämä on mahdollista melko pienienkin erin osalta — ilmaista se ei ole (kuten eivät ole rakennussarjatkaan), joten maksuhalukkuutta on oltava, kuten monasti kun joku muu on tehnyt puolestamme jotain. Työtä ja aikaa sen sijaan säästyy melkoisesti.
Pitäisi varmaankin osata myös rajata se, mitä rakentaa. Tarvitseeko junia olla kymmeniä tai tarvitseeko radalla olla monta asemaa. Rajaus on pakko tehdä, mikäli mielii saada jotain valmiiksi kohtuullisessa ajassa. Yhtä hyvin itselleen voi asettaa kysymyksen onko kaikki pakko tehdä yksin. Tee sinä yksi tarkasti detaljoitu suomalainen asema, minä teen toisen ja joku muu tekee kolmannen. Isketään ne sitten sovitepalojen avulla yhteen näyttelyssä, niin siinä on jo kohtuullisen mukavan kokoinen tarkka suomalainen rata. Jos halutaan suuri ja tarkasti detaljoitu rata, niin sen edellytys on kerhotoiminta tai sitten joku vapaamuotoisempi usean samalla tavalla ajattelevan henkilön ryhmätyö. Tästä on runsaasti esimerkkejä maailmalta, vaikkapa Skövdestä ja onhan Löylymäkikin aika hyvä esimerkki ryhmätyön voimasta (vaikka porukkaa ei loppujen lopuksi kovin paljon siihen osallistunutkaan).
